01 January, 2015

Minä ja Taru

Kun olin 11, isäni lähti. Ilmoitti aikeistaan äidilleni juuri joulun aikaan. Äidillä taisi olla erityisen hauska joulu sinä vuonna.

Joskus sinä talvena, aika pian joulun jälkeen, kävin äidin kanssa Helsingissä. Tätini asui Kalliossa, siellä me kai visiteerasimme. En muista, mitä muuta teimme, mutta kävimme kuitenkin Akateemisessa. Äiti lupasi ostaa minulle kirjan.

Se oli tietenkin melko harvinaista herkkua. Sain kyllä kirjoja, etenkin jouluna, mutta aika harvoin vapaavalintaista opusta. Mietin pitkään, millainen kirja kannattaisi ostaa. Olin jo tarttumassa Tolkienin Hobittiin, kun yhtäkkiä tajusin, että tällaisella hetkellä kannattaa optimoida sivumäärää. Sitä paitsi olin juuri jouluna katsonut keskeneräiseksi jäänyttä animaatiota telkkarista. En keksinyt mitään jännittävämpää kuin Mordorin Mustat ratsastajat.

Pyysin, ja sain, Tarun sormusten herrasta.

Luin kirjaa junassa matkalla kotiin. Alku oli aika raskas, siinä puhuttiin melko paljon piippukessusta ja sen kasvatuksesta. Kun pääsin varsinaiseen alkuun ja tajusin tankanneeni sivukaupalla taustoittavaa prologia, melkein kiipeilin penkeillä.

Liioittelin vähän ärtymystäni, sillä äitiä taisi itkettää. Halusin ihan kauheasti piristää häntä. En tainnut onnistua.

En lukenut teosta tuolloin loppuun. Otin sen kesällä mukaan, kun isä halusi viedä minut ja veljeni Brittein saarille autoilulomalle. Ajattelin, että yksi paksu kirja varmaan riittäisi koko matkalle. Riittikin. Loma oli kyllä aika ankea, eron haavat olivat tuoreet minussakin, ja koin lähdön hirveän ahdistavana. Isä oli silmissäni muuttunut tyystin, eikä minulla ollut hyvä olla - ja siitä pahasta olosta kannoinkin melko lailla syyllisyyttä.

Muistan, kun luin Helmin taistelusta pohjois-irlantilaisessa maalaistalossa. En muista, miksi olimme siellä. Talo oli iso; oli vähän kosteaa ja yksinäistä, mutta olihan minulla kirja.


Oikeasti lukukokemus oli tietenkin ihan liian raskas 11-vuotiaalle, vaikka olisikin laajalti Neiti Etsiviä lukenut 11-vuotias. Sain kirjan loppuun, mutten ollut aivan niin vaikuttunut kuin olin 16-vuotiaana, jolloin luin kirjan uusiksi. Silloin tiesin tietenkin lukeneeni maailmankaikkeuden merkittävimmän teoksen.

Sitä mieltä olen oikeastaan yhä.

Aloitin juuri Sormuksen ritarit hetken mielijohteesta: kohtasin juuri Mustan ratsastajan ensimmäistä ja voi niin monetta kertaa Konnun teillä. Vatsanpohjasta kouraisi kumma jännitys, vaikka periaatteessa tiedän kyllä, miten siinä käy.

Osaan dialogista pitkiä pätkiä niin hyvin ulkoa, etten ole ollenkaan otollista yleisöä Taru sormusten herrasta -leffoille: ihan vakavalla naamalla marisen, että ei se noin sanonut ja tuossa kohdassa ei muuten apuun ratsastanut Arwen vaan Glorfindel. Inhoan itseäni vähintään yhtä paljon kuin olen nörttiydestäni ylpeä. Mutta minusta ja Peter Jacksonista ei koskaan tule ystäviä, sillä nyt tiedän, miltä Klonkusta tuntui kun Bilbo luikki pimeyteen Sormus taskussaan; siltä tuntui minustakin, kun Peter Jackson venytti Hobitin kolmen leffan mittaiseksi ääliöydeksi.

Rakastan kirjoja, mutta harvan kirjan kohdalla rakkauteni on näin ehdotonta. Rakastan juuri tätä ruttuista nidettäkin niin, että sydän pakahtuu. Konnusta puhumattakaan. Aina, kun avaan Tarun, tuntuu kuin olisin kotona, olinpa sitten missä tahansa.

Piippukessusta en kyllä ole toiste lukenut.

16 comments:

  1. Voi sinua Liina minkä nyt teit! Iski aivan järjetön halu lukea Taru Sormusten Herrasta ja minulla poloisella on kamalan monta kirjaa odottamassa mitkä olisi PAKKO saada piakkoin luettua. Moista raamattua ei nyt oikeasti pystyisi aloittamaan. Mulla löytyy kirja tuolla samalla kannella, tai no jos tarkkoja ollaan niin kirja löytyy nykyään esikoisen hyllystä. 14v on sen sinne nyysinyt, joskaan ei ole lukenut kuin vasta Sormuksen ritarit. Hän kun tuommoisena suht ensimmäisenä diginatiivin sukupolven edustajana antaa pääpainon niille leffoille... oi aikoja, oi tapoja. Mutta voi voi, ehkä sitä voisi tinkiä vaikkapa yöunista?

    ReplyDelete
    Replies
    1. En ole yhtään pahoillani! Sori vaan! :D

      Arvostan tavallaan sitä, että lapsi pöllii parhauskirjan, mutta tavallaan ehkä kuitenkin purisin omaa lastani käteen, jos moista yrittäisi :)

      Delete
  2. Voi KYLLÄ! Minussakin heräsi halu lukea aarteeni taas uudestaan. Alku oli minustakin melko puuduttava, mutta hautakeroilta asti koukuttaa.

    Ja minä olen samanlainen nörtti. Sormusten herra meni vielä, jotenkin tajusin poikkeamat kirjasta, mutta Hobitti. Voi Jackson minkä teit. Lopetin katsomisen ensimmäiseen osaan. Niin kaukana oli leffa kirjasta että melkein itketti.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Oi, ihanaa, kimppaluku :)

      Mua itkettää aina, kun ajattelen Hobittia. Siis leffaa. Se on sääli, koska Ian McKellen Gandalfina on ilmiö, ja on sääli, että hänet pitää nähdä siinä roskassa. (Ja silti, hänen vuokseen, olen sitä sontaa katsonut.)

      Delete
    2. Juu arvaa mitä luen just nyt :) Piti äkkiä lukea edellinen kirja loppuun, että pääsin taas Tarun pauloihin. Olen ihan alussa vasta, Frodo vasta lähti Konnusta, mutta voi että, miten jännittävää!

      Delete
    3. Ihan parasta :) Mulla jäi vähän kesken kun yksi kirjaston kirja on myöhässä, mutta kohta mäkin jatkan. Oi että!

      Delete
  3. Mä en ole Taru-nörtti, mutta muutaman kerran olen kirjan lukenut ja leffat katsonut. Ja silti useammassa kohdassa kämmenet hiestä märkänä jännään, mitä seuraavaksi tapahtuu (vaikka tiedän hyvin, mitä seuraavaksi tapahtuu).

    Hobitti-leffoja en ole katsonut. Joulun ajan Hesarissa Peter sai kylmää kyytiä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mä luin myös sen Hesarin artikkelin! Olin ihan samaa mieltä kaikesta! Harmi vaan, että luultavasti Jacksonia ei yhtään kiinnosta, kun se nauraa matkallaan pankkiin.

      Jännä kyllä se, että jännittää, vaikka tietää, mitä tulee tapahtumaan.

      Delete
  4. Oi, mulla on erityisen rakas suhde tähän kirjaan, vaikka onnistuinkin välttelemään sitä koko nuoruuteni. Tutustuin tähän vasta kaksikymppisenä, vastarakastuneena tyttönä, kun ihana uusi poikaystäväni alkoi lukea sitä mulle ääneen. En muista kauanko meni, että saatiin kirja loppuun, mutta kun oltiin lopussa, olin varma, että menen tämän tyypin kanssa naimisiin. Mentiinkin, kahdeksan vuotta myöhemmin. :) Ja ääneen lukeminen on jatkunut. Se on ihanaa!
    -Anna

    ReplyDelete
    Replies
    1. Oi, miten ihana oma taru sulla. Minä täällä ihan liikutuin. Oikeasti, jos tuolla tavalla käy, niin tietää tavanneensa ihanan ihmisen.

      Ja muutenkin, miten kaunis tapa on lukea toiselle ääneen. Sitä soisi tehtävän enemmänkin - vaikka itsekin olen siihen muka turhan laiska.

      Delete
  5. Mahtava kirjoitus! Monitasoinen. Vaatisi keskustelun. Ehkä monta.

    ReplyDelete
  6. Ihanaa, en olekaan ainoa, jonka kanssa kukaan ei halua katsoa Taru sormusten herrasta -elokuvia, koska napisen kuulemma "naurettavan merkityksettömistä asioista". Mutta kun ne on isoja juttuja!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Meidän pitää ehkä katsoa ne leffat yhdessä ja antaa palaa napinan kanssa. Joo? Joo!

      Delete
  7. Okei, nyt se on päätetty. Tästä vuodesta tulee ensimmäinen, jonka aikana luen Tarun aikuisiällä. Edellinen lukukerta taisi olla 17-vuotiaana.

    ReplyDelete

Note: Only a member of this blog may post a comment.