11 July, 2016

To speak and remove all doubt

Tiedättekö sen myytin suomalaisista, jotka eivät jatkuvasti koe tarvetta täyttää tyhjää äänimaisemaa turhanpäiväisellä hölötyksellä?

Minusta se oli pitkään juuri sitä - myytti. En ollut itse oikeastaan kohdannut hiljaisuutta, joka ei olisi voinut keskustelulla parantua. Olen aina tykännyt jutella; itse asiassa yksi bonusisäni lempivitsejä on se, jossa Liina oppi yksivuotiaana puhumaan eikä ole sittemmin lopettanut.

Ja sitten yhtäkkiä minä ja hiljaisuus kohtasimme. Opin, että on monenlaisia paikkoja, joissa voi vain olla hiljaa ja antaa ajan virrata hetken aikaa ohitse - vaikka vierellä olisi joku. Vaikka olisi monta jokua.

Sauna. Auto. Lenkkipolku.

Internet.

Ja mitä enemmän on hiljaa, sitä vähemmän tuntee lopulta tarvetta täyttää näistä mitään sanoilla. Saattaa olla, että joka asiaan on yhä mielipide, ja saattaa olla, ettei vieläkään joka mielipiteeseen ole asiaa, mutta yhtäkkiä ei koe niin tarpeelliseksi enää toitottaa näkemyksiään siellä täällä.

(En tietenkään tiedä, onko kukaan läheisistäni huomannut tätä kehityssuuntaa, ehkä he nyt nauravat makeasti, mutta taaksepäin katseltuna näen sen selvästi, kuin veteen piirtyvän vanan.)

Blogin pitäminen näistä lähtökohdista on tosi hankalaa, uskokaa pois.

Siksi ajattelin lopettaa bloggaamisen toistaiseksi. Jos joskus suunta on toinen, kohti ääntä ja näkemyksiä, ehkä jatkan niiden esittelyä (mutta luultavasti sekin tapahtuu jossain toisaalla.)

Toivon, että joskus tavataan, te ihanat tyypit, jotka olette käyneet täällä jakamassa ajatuksianne, ja jutellaan tai ollaan yhdessä hiljaa! Kiitos kaikista hetkistä.


P. S. Kutimointia jatkaa, kässähommat kiinnostavat yhä, ja Sivukirjasto on tiukan harkinnan alla. Täysin en siis aio suutani sulkea vastaisuudessa.
P. P. S. Kirjallisuutta aiheesta: A Book of Silence, suosittelen.

19 June, 2016

Syitä lähteä juoksulenkille


  1. Hiukset ovat likaiset, ne pitää kuitenkin tänään pestä. 
  2. Pylly on puutunut kaikesta istumisesta ja neulomisesta.
  3. 4,5 h mittainen päivittäinen jalkapallomaraton ei toteudu tänään, eikä liikuntoa voi siis täysimittaisesti korvata katsomalla kuinka muut potkivat palloa.
  4. Voi nauttia jääkaapissa lojuvan jämäpitsan nälkäänsä eikä huvikseen, jolloin se maistuu vielä hieman paremmalta.
  5. Ulkoilma tuntuu vähemmän epäilyttävältä, kun siellä käy säännöllisesti.
  6. Kohta ei taas pääse, koska pitää neuloa sukkia kilpaa.
(Bubbling under: Jos käy säännöllisesti lenkillä, mielenterveys pysyy kuosissa eikä ilmoittaudu kisaan, jossa neulotaan sukkia kauhealla vauhdilla.)

16 June, 2016

We sportsed our best

Rakas internet,

Mietin eilen sitä, miksi on niin kummallista ja erikoista, että futisstudiossa on naiskommentaattori.

Sillä siltähän se tuntui. Naisen ääni! Puhumassa jalkapallosta!

En oikein tiennyt, miten olla, ja se hävetti ja vitutti minua. Siis se hävetti, etten osannut olla. Minä haluaisin olla ihan ok sen kanssa, että studiossa on naiskommentaattori, mutta huomasinkin vain jännittäväni, että toivottavasti se ei sano mitään pöljää, jotta ei kukaan pääse sanomaan, että ei pitäis naisia päästää studioon.

Ihan kuin sillä olisi mitään tekemistä minkään kanssa. Ei mieskommentaattoreilta vaadita täydellisyyttä. Jos telkkarissa pitäisi olla täydellinen, ennen kuin saa sanoa mitään, kaikki olisivat hiljaa. ETENKIN urheiluselostajat. (Mikä olisi sääli. He ovat kaikessa epätäydellisyydessään tosi symppiksiä naisia ja miehiä.)

Joku nyttemmin Twitteristä jo poistunut henkilö oli ilmeisesti närkästynyt naisesta jalkapallostudiossa ilmeisesti siksi, että kommentaattorilla nyt vain pitää olla Y-kromosomi.

Sisäinen suffragettini räjähti pintaan. Nyt minua vituttaa se, että vielä vuonna 2016 naisia on ollut urheilustudioissa niin vähän, että fudiksesta puhuva nainen on vähän kuin polkupyöräilevä kala. Varmaan Twitteristä löytyisi joku sellainenkin, joka haluaisi syödä sen kalan. Mikä lie fillarikommunisti eväkäs.

Ja siis toki sekin vituttaa, että itselleni asia oli niin vaikea, mutta sisäinen suffragettini on jo antanut minulle siitä turpaan.

Enemmän naisia puhumaan jalkapallosta ja miehiä puhumaan taitoluistelusta, sillä tätä menoa tasa-arvo on vielä kauempana kuin universumin lämpökuolema.


P. S. Asiaan liittymättä: on tosi kummallista, että nykyään tunnen luultavasti enemmän ihmisiä jotka tietävät, kuka Nick Cave on kuin heitä, jotka eivät tiedä. Sanottakoon, että lukioiässä asia ei todellakaan ollut näin. En ole vielä tottunut tilanteeseen.

10 June, 2016

Loki, koira

Olen seitsemän vuotta elänyt siinä uskossa, että meillä on koiranpentu. Onhan kyseinen nelitassu yhä vähintäänkin yhtä pöljä kuin sen ottaessamme.

Se metsästää mylittleponyja ja vaaniin pehmokissoja.
Se luuhaa lapsen liitutauluseinää vasten ninjaillessaan leluapajille niin, että sen turkki muuttuu siniseksi.
Se tuhoaa omat lelunsa kymmenessä minuutissa ja roikkuu niissä leuat lukossa, jos tilanne sitä vaatii.
Se hyppii pupuhyppyjä lenkiltä palatessa.
Se elää siinä uskossa, että huonoa julkisuutta ei ole, ja tekee vaikka mitä saadakseen edes sitä.
Se hössöttää kotiintulijan ympärillä perusteellisesti, vaikka kotiintulija olisi vain vienyt roskat.

Viime aikoina uskoani ikuiseen pentuaikaan on horjutettu.

Kaikki alkoi keväällä. Olin skidin ja koiran kanssa Kivinokassa, ja metsäpolulla tuli vastaan toinen terrieriseurue. Toisen seurueen edustaja tiedusteli koiramme ikää. Valehtelin kuukaudella ja sanoin, että seitsemän.

"Vanha herrasmies", sanoi vastaantulija rauhallisesti ja jatkoi matkaansa.

Minä jähmetyin paikoilleni. Että mikä että!

Sitten puoliso haki koiranruokaa. Paikallisen Mustin ja Mirrin myyjä oli esittänyt, että voisi olla otollinen hetki siirtyä senioriruokaan. SENIORI.

Kotona päivittelimme yhteen ääneen, että jo on aikoihin eletty kun pennuille aletaan seniorimuonaa tunkea. Seuraavaksi varmaan verenpainelääkettä.

Vallitsevat ennakkoluulot voisin vielä jättää huomiotta. Sitten kävi niin, että koirakummimme/ystävämme hommasivat itselleen oman ketkuterrierin. Se on tietenkin ihanaa! Jos maailma jotain tarvitsee, niin kelmejä parrakkaita koiria. Olen käynyt rapsuttamassa suloista leikkisää kettuterrieriä niin usein kuin mahdollista, ja myös koirakummien yksilöä jo useita kertoja.

Mutta tiedättekö, mikä ero on seitsemänvuotiaalla ja puolivuotiaalla koiralla? Niin. Toinen niistä ei ole enää pentu. Ja kun ne rinnakkain laittaa, ero on selvä.

Se ei saa pentuhepuleita.
Se näyttää - turkin asianmukaisesta huollosta huolimatta - vähän haalistuneelta.
Se kulkee lenkillä hihnassa siististi, ei tempoile eikä kaahota (ellei jollain lähiseudun typyllä ole juoksuaika.)
Se teeskentelee olevansa sohvatyyny välttääkseen juoksulenkin.
Se tykkää nykyään myös tulla kotiin, ei vain lähteä sieltä.
Se ei räyhää kuutta tuntia putkeen mökillä ulkona päivystäessään.
Se kävelee aamulenkeillä hitaasti ja unisena.
Se ei halua enää tutustua kaikkiin vastaantuleviin ihmisiin ja koiriin (vain niihin, jotka tulevat meille.)

Jotenkin tämä on ihan kamalaa. Vaikka samalla tietenkin myös ihanaa, sillä kukaan ei syö kenkiä. Mutta kuitenkin ihan kamalaa.

03 June, 2016

Jali ja ankea asenneilmasto

Taloudessamme on jälleen kuunneltu äänikirjoja.

Tällä hetkellä kuuntelussa on prinsessasatujen sijaan Jali ja suklaatehdas. Olen itse lukaissut sen ensimmäistä ja viimeistä kertaa viitisentoista vuotta sitten, ja muistan, että se oli minusta hauska. Hauska! Niinpä lainasin sen ipanalle, joka kovasti viehtyi kannen kuvasta (siinä on Johnny Depp Willy Wonkana, kukapa ei.)

Hauska my ass.

On tosi vaikea edes sivusta kuunnella sitä, miten Dahl kohtelee lapsihahmojaan. Paitsi Jalia, eikä mikään ihme: Jali ei ole lihava, hän ei jauha purkkaa, häntä ei ole hemmoteltu eikä hän ole telkkariin liimautunut.

Ei tietysti mikään ihme, Jali on niin köyhä, ettei hänellä ole varaa ylensyödä, ostaa purkkaa, tulla hemmotelluksi saati liimautua telkkarin ääreen. Tarkalleen ottaen emme tiedä, millainen Jali olisi, jos hänen perheensä ei kituuttelisi toimeentulorajan tuolla puolen.

Dahlista, josta aiemmin pidin kovasti, olen sen sijaan löytänyt jotain uutta ja inhottavaa.

Yleisesti ottaen en voi sietää sitä, että kirjallisuudessa kehollisuus rinnastetaan luonteenlaatuun. Jalin suklaatehtaassa rinnastus on selvä: ylipainoinen lapsi on ahne ja ällöttävä. Hän ansaitsee kauhean kohtalonsa, koska on niin ällöttävä. Mitäs on sellainen.

Ei tämä tosin ainoa Dahlin kirja ole, jossa ihannevartalosta poikkeavia suomitaan aika kovin sanoin. Ohimennen kuulostaa aivan siltä, kuin Jaakko ja jättipersikka -teoksessa liiallinen laihuus olisi vähintään yhtä paheksuttavaa kuin liiallinen lihavuus, mutta kyllä näistä jälkimmäinen on silti Dahlin silmissä suurempi rikos.

Tämä vaivaa minua tosi paljon, toverit. Tiedän, että aika on nyt toinen, mutta miksi se ikinä on ollut sellainen, että toisille ilkeästi nauraminen on kivaa? (Miksi se taas on sellainen?)

Eikä tässä nyt ole kyse Dahlin riemastuttavasta anarkiasta. Riemastuttavaa - ja ehkä anarkistista - on se, kun Matilda pitää puolensa tyrannosaurus rehtoria vastaan. Kehoja pilkatessa alueena on ihan puhdas ilkeämielisyys, enkä sellaista lapseni kirjoihin soisi.

02 June, 2016

Etätyöpäivän ruokavalio

Skenaario 1:

Tavataan ystävä japanilaisessa ravintolassa. Nautiskellaan kitsune udon ja käydään kuulumiset läpi. Halataan lämpimästi, lähdetään jatkamaan töitä virkistyneenä.

VOI NIINKIN KÄYDÄ. Kerran on käynytkin.

Skenaario 2:

Laukataan K-kauppaan ja ostetaan sitruunaisia kalapaloja (glorifioituja kalapuikkoja) sekä pakasteparsakaalia. Lykätään kaikki uunipellille ja paistetaan, kunnes joku alkaa savuta. Syödään tietokoneen ääressä toivoen, että taivaasta alkaisi sataa kastiketta.

Niin ainakin voi käydä.


P. S. Muistattehan kaivaa kuvettanne Taukotilan rahoittamiseksi. Rahaa tarvitaan, jotta kahvilassa on varmasti lukufestareilla hyvää pullaa. Tai jotain sellaista.

30 May, 2016

Lukufestarit beta

Allaolevan konseptin mukaiset festarit saa toteuttaa ihan vapaasti, kunhan kutsuu minut mukaan kunniavieraaksi.

1. Tila: Mikä tahansa sisätila - tai taattu kiva sää ulkona* - jossa usea ihminen voi lötköttää ja lukea kirjaa. Säkkituolit ja riippumatot plussaa.

2. Tarjoilu: K-18 -versiossa pieni, mutta tehokas baari josta saa kaikkea kahvista geeteehen. Alaikäisten versiossa riittää jana kahvi-tonic - malarialta suojautumiseen ei giniä tarvita. Jana sisältää kolajuomat makeanhimoisille alakoululaisille.

3. Äänimaisema: STFU.

4. Käsienheiluttelunurkka: Ihmisille, jotka lukivat juuri jotain parasta ikinä, on varattava päätilasta (ja vessasta) erillinen tila, jossa voi vaahdota ääneen lukemansa parhaudesta ihmisille, jotka eivät oikeasti kuuntele, vaan odottavat omaa vaahtoamisvuoroaan.

5. Festareiden kirjailijahaastattelujen määrä: Nolla (0). Jos kirjailijat olisivat oikeasti kirjojaan mielenkiintoisempia, olisi Suomalainen Kirjakauppa jo kloonannut heidät myyntiin siihen heti kosmetiikkatuotteiden viereen.

6. Vessa: Oltava - varustettuna transsymbolilla, tai muutoin ilman minkäänlaista pingotusta tai jupinaa siitä, kuka käy missäkin toiletissa, koska jos lukeminen jotain opettaa niin empatiakykyä ja jos sitä ei vielä ole, lukufestarit on todella tarpeen. (Nyt ymmärrän, mitä Kulttuuriemo tarkoitti sanoessaan, että blogini on piilopoliittinen - välillä se on sitä näemmä piilossa myös minulta. MISTÄ TULI MIELEENI, että lukekaa Kulttuuriemoa, on huippu.)

7. Lukufestareiden riippumaton äänenkannattaja: Jokin blogi, jossa lukumukavuutta varten tarjotun riippumaton nimissä esitetään milloin mitäkin mielipiteitä.


* Mutta mehän kaikki tiedämme, että se onnistuu vain Kap Verdellä.